Olen sitä mieltä, että asioilla pitää olla selkeä arvojärjestys.
Oikea mielipiteeni on, että perhe ja ennenkaikkea lapset tulevat prioriteettilistalla aina ensimmäisinä.
Tätä ajatusta toistelin hiljaa mielessäni eilen kaahatessani töistä kotiin kaksi jalkaa kaasun päällä. Tärkeä palaveri jäi kesken, vaan pakko oli lähteä. Korvissani kaikui koko kotimatkan keski-ikäisen naiskollegan kommentti: "Kyllä ne siellä tarhassa odottaa jonkin verran vielä sulkemisajan jälkeenkin, ennen kuin soittavat sosiaaliviranomaisille".
Tiedä sitten, oliko kommentti tarkoitettu lohdutukseksi vai huumoriksi. Vaan eipä lohduttanut, eikä muuten naurattanutkaan.
Mukavan kotimatkan kruunasi pakollinen piipahdus lähikauppaan. Kiukutteleva jälkikasvu sai jäädä autoon odottamaan kun minä säntäsin kauppaan hakemaan Saarioisten kumilättypitsoja. Kassantäti katsoi ostoksiani paheksuvasti ja totesi, että "se taitaa olla sun auto toi, jossa toi varashälytin huutaa".
Oli muuten muutama pari pyöreitä ja hämmästyneitä silmiä sisällä autossa. Eikä naurattanut vieläkään.
Kukaan ei kai ole koskaan luvannutkaan, että uran ja perhe-elämän yhteensovittaminen olisi helppoa. Mutta miten ihmeessä tässä kävi näin?
